Tuesday, April 9, 2013

Häirikköyhteiskunta?






Viimepäivinä koulukeskustelu on taas vellonut suurilla aalloilla. Aihe herättää suuria tunteita ja moni meistä näyttää olevan aivan näiden tunteiden vietävinä. Koska olen lapseton sinkku, olen juuri oikea henkilö laittamaan kapustani tähän keittoon. Toki olen aikoinaan puhunut lukemattomien ihmisten kanssa työssäni niin koulusta kuin siellä tapahtuneista asioista, joten jonkin sortin näppituntuma minulla on.

Aloittaisin kiinnittämällä huomiosi kahteen asiaan: Jos sinulla on perheessäsi teini (tai on ollut), onko koskaan käynyt niin, että mitätönkin riita on päässyt käsistä ja päätynyt siihen, että teini kyseenalaistaa ihan kaiken älykkyydestäsi alkaen? Jos näin on tapahtunut, oletko huono kasvattaja? Toinen huomionarvoinen asia: Jos laitetaan paljon ihmisiä samaan paikkaan, annetaan vain vähän mahdollisuuksia keskusteluihin ja aitoihin kohtaamisiin, niin kauanko luulet menevän ennen kuin ensimmäiset konfliktit nousevat esiin?

Kaikki tuntuvat tietävän sen, että kouluissa on aivan liian suuria luokkia ja opettajilla aivan liian vähän aikaa jokaiselle oppilaalle erikseen. Koulukuraattoreilla ja kouluterveydenhoitajalla saattaa olla satoja oppilaita ja useampia kouluja työn kohteena. Silti hyväksymme tämän kaiken olemassa olevana totuutena. Miksi?

Yhteiskunnallinen keskustelumme kärsii samasta asiasta kuin markkinoille tulevat älylaitteet. Siirrymme aiheesta ja laitteesta niin nopeasti aina seuraavaan, että edellistä on tuskin käyty lainkaan läpi. Jos meidän aikuisten keskittymiskyky on lähinnä oravan tasoa (ja tämä on  loukkaavaa oravalle), mistä ihmeestä lapset ja teinit kehittävät itselleen keskittymiskyvyn istua rauhallisina monta tuntia koulussa? Jos vain vähän aikaa sitten nuorten syrjäytymisestä tuli meille ihan sydämen asia, miten olemme nyt melkein valmiita sulkemaan häirikköoppilaat neljän seinän sisälle ja heittämään avaimen pois? Nyt pitäisi alkaa muokkaamaan koulumaailmaa niin, että opettajat kykenisivät tekemään työnsä hyvin ja ne teinit, jotka huonosti käyttäytymällä hakevat huomiota, saisivat jonkinlaista apua. Silti sen sijaan, että alkaisimme vaatia näitä asioita ja lasten pelastamista, olemmekin pelastamassa vain opettajia? Ratkaisuna lisää merkityksettömiä rangaistuksia, enemmän leimaamista ja porukasta erottamista?

Keskustelusta kuultaa läpi ikävällä tavalla toivottomuus. Jos emme kykene kehittämään uudenlaista koulua, joka vastaisi uudenlaisen maailman haasteisiin, haluammeko takaisin sodan jälkeisen koululaitoksen? Ainut peruste, jonka olen kuullut, on että tokihan kärsin, mutta opin käyttäytymään. Siis maailmassa, jossa koiratkin koulutetaan nykyään palkitsemalla, meistä olisi parempi kasvattaa lapset kuriin ja nuhteeseen kärsimyksen kautta?

Peruskoululla on myös kasvatustavoite. Vanhemmat vastaavat lasten peruskasvatuksesta, mutta koulun tavoite on perusopetuslain mukaan"Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja". Kasvatus on siis yhteistyöprojekti. Mitä jos alkaisimme tehdä yhdessä työtä sen eteen, että tällä projektilla olisi mahdollisuus onnistua ja tuottaa hyvää tulosta? Mitä sinä voisit tehdä? Mitkä asiat olisivat kaikkein tärkeimpiä? Millä mahdollistetaan oppilaiden mahdollisimman hyvä oppiminen ja kasvu ihmisyyteen ja vastuullisuuteen? Miten mahdollistettaisiin opettajille hyvä työympäristö ja mahdollisuus tehdä rauhassa työnsä? Miten projektin rakenne sallii sekä opettajien että vanhempien asiantuntemuksen hyödyntämisen? Millainen koulun pitäisi olla, jotta jokainen oppilas saisi mahdollisimmat hyvät eväät tulevaisuuteen?

No comments:

Post a Comment