Kävin kuuntelemassa Vox Helsinkiä, jossa puhui Martti Koskenniemi oikeudenmukaisuudesta. Puhe herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Me puhumme usein oikeudenmukaisuudesta ikään kuin maailmassa olisi yksi kaikkien mielestä sama oikeudenmukaisuus. Vaikkakin olisimme tiettyyn pisteeseen saakka samaa mieltä siitä, mikä on oikeudenmukaista, oikeudenmukaisuus on aina subjektiivinen kokemus. Siksi joudumme kerta toisensa jälkeen määrittelemään, mikä on oikeudenmukaista juuri tässä tilanteessa, juuri tässä hetkessä, juuri näiden ihmisten kesken. Koskenniemi sanoi puheessaan, että olemme ulkoistaneet tämänkin vaikean asian asiantuntijoille. Ongelma vain on se, etteivät asiantuntijatkaan kykene määrittelemään oikeudenmukaisuutta niin selkeästi meille, että kykenisimme käyttämään määritelmää omassa elämässämme ja kokemaan, että elämä olisi silloin oikeudenmukaista. Koskenniemi totesikin, että tällaisen vallan antaminen asiantuntijoille aiheuttaa vaaran siitä, että kukaan ei ota itse vastuuta. Kun vastuu ei tunnu olevan kenelläkään, se aiheuttaa epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen kasvamista.
Sovittelussa on tarkoitus siirtää painopistettä takaisin asiantuntijoilta, viralliselta järjestelmältä, niille, jotka ovat asiantuntijoita omassa elämässään. Sovittelussa tarjotaan osapuolille mahdollisuus määrittää yhdessä keskustelun kautta se, mikä on heille oikeudenmukaista juuri siinä tilanteessa, jossa he ovat. He saavat määritellä hyvitykset ja korvaukset siten, että kaikki kokevat ratkaisun oikeudenmukaiseksi. Edes hetkellisen oikeudenmukaisuuden kokemuksen saavuttaminen vaatii työtä ja ennen kaikkea se vaatii osapuolilta halukkuutta osallistua prosessiin avoimin mielin, jotta he kykenevät kuulemaan, mitä muilla osapuolilla on sanottavana.
Sovittelutilanteiden ohjaaminen on haastavaa vapaaehtoistyötä. Helpommaksi sitä ei tee se tosiasia, että meillä on kaikilla on, välillä hyvin voimakas, näkemys siitä, mikä on missäkin tilanteessa oikeudenmukaista. Sovittelijan pitäisi kyetä reflektoimaan omia asenteitaan ja sitä, mistä hänen näkemyksensä oikeudenmukaisuudesta kumpuaa. Tämä siksi, että hän kykenisi jättämään oikeudenmukaisuuden määrittelemisen sovittelun osapuolille. Sovittelijan tärkein työ ei ole määrittää, mikä on juuri tässä tilanteessa oikeudenmukaista, vaan hänen työnsä on varmistaa, että kaikki saavat äänensä kuuluviin ja että osapuolten mielestä saavutettu ratkaisu on oikeudenmukainen. Paras tulos sovittelusta on se, että kaikki osapuolet lähtiessään kokevat tulleensa kuulluksi ja kokevat, että juuri tässä asiassa ja tässä hetkessä on saatu yhdessä aikaan oikeudenmukainen ratkaisu.
Haastan kaikki tarkkailemaan itseään ja miettimään eri tilanteissa, mikä juuri tässä olisi mielestäni oikeudenmukaista? Mihin omat ajatukseni juuri tässä tilanteessa perustuvat? Voisiko tilanteessa jollain muulla olla toisenlainen käsitys oikeudenmukaisuudesta ja mihin se voisi perustua? Mitä voisin itse tehdä, jotta ihmiset ympärilläni kokisivat tulleensa kohdelluksi oikeudenmukaisesti?
No comments:
Post a Comment