Hate talk

Recently we have started to speak about hate talk (I don't have a clue is this the right term, it's translation from Finnish vihapuhe). There has been always hate talk in our society, but now with Internet and social media we can't pretend, that we don't see or hear it. Sometimes hate talk is plain stupid, sometimes it reaches the level, when it's dangerous and distressing. It's clear, that most of us don't approve people behaving like that, but what is not clear, is what we can do to decrease hate talk in our society?

Hate is a typical feeling for human beings. It has it's meaning, it tells something important of ourselves and of our experiences. More important is, what we choose to do after the feeling of hate has appeared. Acting in blind hate or rage rarely brings anything good. It might give some immediate rewards, like silencing everybody else, but in the long run it hurts everybody. Acting all the time directed by hate separates people, kills trust, kills love. It's a spiral, when you get deep enough, the only way out is to seek help.

Here's few questions that I think about:

What creates hate in our society?
What would help people to handle their feelings of hate?
How could people be helped to express their opinions without hate?
How could we help people to communicate in more peaceful way?

People who use hate talk, who commit crimes, who are aggressive and violent are not some separate group, they are not monsters. They are people like us, living in the same world. We tend to separate ourselves from them, but in certain conditions, we are all capable of behaving badly, sometimes even capable of committing crimes. These problem can't be solved by hating people who end up behaving badly. And I don't mean, that they shouldn't take responsibility of what they have done. Of course they should. I just challenge you to invent concrete ways to help people and to make our world less aggressive.

Häirikköyhteiskunta?

Viimepäivinä koulukeskustelu on taas vellonut suurilla aalloilla. Aihe herättää suuria tunteita ja moni meistä näyttää olevan aivan näiden tunteiden vietävinä. Koska olen lapseton sinkku, olen juuri oikea henkilö laittamaan kapustani tähän keittoon. Toki olen aikoinaan puhunut lukemattomien ihmisten kanssa työssäni niin koulusta kuin siellä tapahtuneista asioista, joten jonkin sortin näppituntuma minulla on.

Aloittaisin kiinnittämällä huomiosi kahteen asiaan: Jos sinulla on perheessäsi teini (tai on ollut), onko koskaan käynyt niin, että mitätönkin riita on päässyt käsistä ja päätynyt siihen, että teini kyseenalaistaa ihan kaiken älykkyydestäsi alkaen? Jos näin on tapahtunut, oletko huono kasvattaja? Toinen huomionarvoinen asia: Jos laitetaan paljon ihmisiä samaan paikkaan, annetaan vain vähän mahdollisuuksia keskusteluihin ja aitoihin kohtaamisiin, niin kauanko luulet menevän ennen kuin ensimmäiset konfliktit nousevat esiin?

Kaikki tuntuvat tietävän sen, että kouluissa on aivan liian suuria luokkia ja opettajilla aivan liian vähän aikaa jokaiselle oppilaalle erikseen. Koulukuraattoreilla ja kouluterveydenhoitajalla saattaa olla satoja oppilaita ja useampia kouluja työn kohteena. Silti hyväksymme tämän kaiken olemassa olevana totuutena. Miksi?

Yhteiskunnallinen keskustelumme kärsii samasta asiasta kuin markkinoille tulevat älylaitteet. Siirrymme aiheesta ja laitteesta niin nopeasti aina seuraavaan, että edellistä on tuskin käyty lainkaan läpi. Jos meidän aikuisten keskittymiskyky on lähinnä oravan tasoa (ja tämä on  loukkaavaa oravalle), mistä ihmeestä lapset ja teinit kehittävät itselleen keskittymiskyvyn istua rauhallisina monta tuntia koulussa? Jos vain vähän aikaa sitten nuorten syrjäytymisestä tuli meille ihan sydämen asia, miten olemme nyt melkein valmiita sulkemaan häirikköoppilaat neljän seinän sisälle ja heittämään avaimen pois? Nyt pitäisi alkaa muokkaamaan koulumaailmaa niin, että opettajat kykenisivät tekemään työnsä hyvin ja ne teinit, jotka huonosti käyttäytymällä hakevat huomiota, saisivat jonkinlaista apua. Silti sen sijaan, että alkaisimme vaatia näitä asioita ja lasten pelastamista, olemmekin pelastamassa vain opettajia? Ratkaisuna lisää merkityksettömiä rangaistuksia, enemmän leimaamista ja porukasta erottamista?

Keskustelusta kuultaa läpi ikävällä tavalla toivottomuus. Jos emme kykene kehittämään uudenlaista koulua, joka vastaisi uudenlaisen maailman haasteisiin, haluammeko takaisin sodan jälkeisen koululaitoksen? Ainut peruste, jonka olen kuullut, on että tokihan kärsin, mutta opin käyttäytymään. Siis maailmassa, jossa koiratkin koulutetaan nykyään palkitsemalla, meistä olisi parempi kasvattaa lapset kuriin ja nuhteeseen kärsimyksen kautta?

Peruskoululla on myös kasvatustavoite. Vanhemmat vastaavat lasten peruskasvatuksesta, mutta koulun tavoite on perusopetuslain mukaan"Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja". Kasvatus on siis yhteistyöprojekti. Mitä jos alkaisimme tehdä yhdessä työtä sen eteen, että tällä projektilla olisi mahdollisuus onnistua ja tuottaa hyvää tulosta? Mitä sinä voisit tehdä? Mitkä asiat olisivat kaikkein tärkeimpiä? Millä mahdollistetaan oppilaiden mahdollisimman hyvä oppiminen ja kasvu ihmisyyteen ja vastuullisuuteen? Miten mahdollistettaisiin opettajille hyvä työympäristö ja mahdollisuus tehdä rauhassa työnsä? Miten projektin rakenne sallii sekä opettajien että vanhempien asiantuntemuksen hyödyntämisen? Millainen koulun pitäisi olla, jotta jokainen oppilas saisi mahdollisimmat hyvät eväät tulevaisuuteen?

Do you teach people around you to be active or passive?

Do you take time to listen people?
Do you ask questions?
Do you try to understand people and their thoughts?
Are you able to deal your emotions and feelings?
Are you able to deal the feelings and emotions of other people?
Do you appreciate people around you? Do you appreciate their thoughts?
Are you willing to change your opinions, if someone gives a good enough reason to that change?
Can you express your opinions without insulting people around you?
Are you curious about people, who think differently than you?
If you ask opinions, are you willing to take them into account?
Are you really willing to take along people around you?
Do you give positive feedback, when it's deserved?
Do you give such feedback, that people feel, that they have learned something valuable?
Are you really present?