Urheilusta

Viimeisen viikon aikana on taas keskusteltu väkivallasta jääkiekossa. Keskustelu on saanut välillä aggressiivisiakin piirteitä, mikä ei ole ihme, sillä urheilu herättää meissä suuria tunteita. Mielestäni väkivalta ei kuulu mihinkään urheiluun. Väkivallalla tarkoitan toisen ihmisen tahallista vahingoittamista. Mikäli hyväksymme väkivallan tai painamme sen villaisella, millaisiksi urheilulajit ajan myötä muuttuvat? Pelataanko vielä vuosikymmenien jälkeen jääkiekkoa vai tuleeko lajista nyrkkeilyä luistimet jalassa?

Minua mietityttää kaksi asiaa. Ensimmäinen liittyy siihen, että urheilu tuntuu tarjoavat sallitun kanavan purkaa aggressioita toisiin ihmisiin. Tämä ei ilmene vain tappeluina vaan myös epäasiallisena kielenkäyttönä. Eikä tämä asiat rajoitu urheijoihin, katsojat käyttäytyvät välillä yhtä huonosti. Samat ihmiset, jotka osaavat hillitä itsensä muualla elämässään, muuttuvat urheilun äärellä raivoa puhkuviksi tikittäviksi aikapommeiksi. Varsinkin eri lajien tuomarit saavat niskaansa aivan uskomattomia määriä epäasiallista käyttäytymistä. Ehkä toimintaan kohdistuva kritiikki menisi paremmin perille ilman tosi törkeitä haukkumasanoja ja kaikenmaailman uhkailuja?

Toinen asia, jota olen pohtinut on urheululiittojen antamat rangaistukset. Ymmärrän, että lajeissa halutaan käyttää omia seuraamusjärjestelmiä, mutta silloin kun tapahtunut täyttää rikoksen merkit, ei mitkään säännöt voi mennä lainsäädännön ylitse. Lisäksi nämä seuraamukset tuntuvat tekevän saman kuin virallinenkin järjestelmä; ne ohittavat sen, keneen rangaistava teko kohdistuu. Jos pahoinpitelystä saa ottelukieltoja ja sakkorangaistuksen, se hämärtää käsitystä siitä, kenelle vahinkoa todella aiheutettiin. Nyt tulee kuva siitä, että vahinkoa kärsivät ko lajin liitto ja ehkä oma seura. Entä se urheilija, joka on joutunut jatkamaan työpäiväänsä ensiapuasemalla? Samalla lailla vierasta ajatusta siitä, että joukkueessa olisi pelaajia, jotka käyvät rankaisemassa vastapuolta, kun tuntuu siltä, että heitä pitää rangaista. Oman käden oikeus ei ole missään sivistysvaltiossa hyväksyttyä, miksi sen pitäisi olla hyväksyttyä urheilussa?

Nämä saattavat tuntua pieniltä asioilta ja merkityksettömiltä. Mutta urheilu on niin suuri asia maailmassa, että se millaiset säännöt ja asenteet urheiluväki omaksuu, vaikuttaa myös ympärillä olevaan maailmaan. Miten päästäisiin tilanteeseen, jossa urheilu tuottaisi pääasiallisesti iloa meille kaikille?

Jään nyt odottamaan asiallista palautetta. ;-)

Oppivan vapaaehtoistoimijoiden yhteisön rakentaminen ja ohjaaminen

Toimin kuusi ja puoli vuotta rikos- ja riita-asioiden sovittelun ohjaajana Setlementti Louhelan sovittelutoimistossa. Aloitin työni 2006, kun sovittelulaki oli juuri tullut voimaan. Olin siinä onnellisessa asemassa, että vaikka sovittelua oli ollut aiemmin Järvenpäässä ja Keravalla, aloittaessani toiminta laajentui huomattavasti ja pääsimme ikään kuin aloittamaan uudelleen – kuitenkin jo olemassa olevan kokemuksen pohjalta. Olin myös itse toiminut tovin vapaaehtoissovittelijana, minulla oli siis ymmärrys, mitä vapaaehtoistoimijana oleminen merkitsi.

Mitä tavoitellaan?

Olennaisinta mielestäni on se, että jo alussa mietitään, minkälainen yhteisö halutaan saada aikaan ja mitkä ovat tärkeimmät asiat, joiden on toteuduttava, jotta yhteisön olemassaolon tavoite saavutetaan. Sovittelijoiden kohdalla tavoite oli kouluttaa ja ohjata sellaisia vapaaehtoistoimijoita, jotka osaisivat tukea sovittelun osapuolia ratkaisemaan itse kulloinkin käsittelyssä olevat asiat. Pohjimmiltaan sovittelijan työ pohjautuu vahvasti hänen vuorovaikutuskykyihinsä ja taitoonsa ohjata ihmiset keskustelemaan asioista, jotka edistävät yhteisen näkemyksen syntymistä. Koska yksikään sovitteluasia ei ole samanlainen, hyvä sovittelija kehittyy koko ajan ja on halukas oppimaan uusia asioita itsestään ja siitä, miten me ihmiset toimimme erilaisissa tilanteissa.

Vuosien mittaan päädyin siihen tulokseen, että sovittelussa, niin kuin muussakin elämässä, oppiminen on keskeinen asia. Siksi kaikessa sovittelijoiden kanssa toteutettavassa toiminnassa pitäisi miettiä, miten oppimisesta tehdään motivoivaa ja palkitsevaa. Tämä on olennaista kaikille osapuolille.:

• Asiakkaille, koska tämä on mielestäni ainoa tapa taata sovittelun laatu
• Sovittelijoille, koska sovittelussa opitut asiat usein auttavat myös omassa elämässä ja koska silloin jokainen sovittelu nähdään myönteisenä haasteena
• Sovittelun työntekijöille, koska ohjaaminen helpottuu merkittävästi, kun sovittelijat haluavat aidosti oppia. Myös palautteen antaminen helpottuu.

Yhteisön perusta

Mitkä asiat ovat tärkeitä, kun halutaan luoda ja kehittää oppivaa yhteisöä? Perusta lepää hyvän vuorovaikutuksen päällä. Sovittelijoille on synnyttävä tunne siitä, että heitä kuullaan aidosti ja että heidän kokemuksensa ja ajatuksensa ovat tärkeitä. Alusta asti pitäisi pystyä luomaan niin turvallinen ympäristö, ettei olisi mitään niin vaikeaa asiaa, josta sovittelijat eivät uskaltaisi tulla puhumaan. Tämä tarkoittaa sitä, että jo peruskoulutus pitää rakentaa niin, että jokaisella osallistujalla on mahdollisuus tuoda oma äänensä esiin. Siksi koulutus ei voi olla pelkkää luennoimista. Siihen on sisällyttävä osioita, joissa koulutuksessa olevat pääsevät keskustelemaan keskenään pienemmissä ryhmissä. Kouluttajan on pidettävä huolta siitä, että jokainen saa sanoa sanottavansa. Jos näihin asioihin ei kiinnitetä huomiota, kovin nopeasti käy niin, että aktiivisimmat hoitavat puhumisen. Silloin osalle ihmisistä voi jäädä sellainen mielikuva, ettei heidän ajatuksensa ole tärkeitä.

On ehdottoman tärkeää, että sovittelijat ottavat rohkeasti esiin kaikki asiat, jotka heitä mietityttää. Jos kynnys puhua ja ottaa yhteyttä kasvaa liian suureksi, todennäköisesti tärkeitäkin asioita jää käsittelemättä. Tämä pätee esimerkiksi asenteisiin. Meillä kaikilla on myös negatiivisia asenteita. Sen sijaan että piilottaisimme ne, tarvitsemme turvallisen ympäristön, jossa voimme avoimesti keskustella niistä. Se on ainoa tapa, jolla voimme vaikuttaa siihen, etteivät ko. asenteet vaikuta toimintaamme. Sen sijaan, että ihminen heti tuomittaisiin negatiivisiksi koetuista asenteista, niitä pitäisi pystyä yhdessä tutkimaan ja miettimään, mistä ne syntyvät ja miten ne vaikuttavat toimintaamme.

Palautteen antamisen vaikeus?

Kun sovittelijoita ohjataan ja tuetaan oppimaan, myös palautteen antaminen helpottuu. Palaute pitäisi nähdä asiana, jolla pyritään parantamaan ja helpottamaan toimintaa. Kun perusmotivaatio on kehittyä, ei ole olemassa sellaista asiaa kuin negatiivinen palaute. Kaikki asiallinen palaute toimii kehittymistä tukien. Erittäin tärkeää on muistaa antaa myös kiitosta hyvin tehdystä työstä. Tämä tukee sitä mikä jo toimii ja kannustaa jatkamaan samalla polulla. Työntekijälle palautekeskustelut tarjoavat mahdollisuuden oppia sovittelusta yhdessä sovittelijan kanssa ja siksi on tärkeää tehdä hyviä kysymyksiä. Samalla sovittelija saa kokemuksen siitä, että hänen työtään arvostetaan ja että siitä ollaan kiinnostuneita.

Väistämättä sovittelijat törmäävät sovitteluihin, joissa ihmiset eivät pääse yhteisymmärrykseen ja joissa sovittelijat kokevat epäonnistuneensa. Näiden tilanteiden purkaminen on tärkeää. Olennaista on miettiä, mitä tilanteesta opittiin ja oliko jotain sellaista, mitä voisi tehdä toisin seuraavalla kerralla. Koulutuksissa ja tapaamisissa pitää aktiivisesti pyytää sovittelijoita kertomaan tarinoita myös onnistuneista sovitteluista. Liian harvoin mietimme, miksi jokin asia onnistui, mitä sen eteen tehtiin ja oliko onnistumisen takana jokin erityinen taito tai teko. Työntekijöiden pitää tukea sovittelijoita rakentamaan myös onnistumisen tarinoita, jottei päällimmäiseksi jää aina mielikuva vaikeuksista.

Miksi oppimiseen motivointi on tärkeää?

Sovittelu on haastavaa vapaaehtoistyötä ja ilmapiirin pitää olla sellainen, että on mukava ottaa yhteyttä, on mukava tulla koulutuksiin ja muihin tilaisuuksiin. Mikään yhteisö ei pysy kasassa, jos aina keskitytään vain ongelmiin. Siksi pitää aktiivisesti miettiä, millä pidetään yllä sellaista harmoniaa, etteivät ihmiset uuvu vapaaehtoistyössä. Oppimisen on parhaimmillaan hauskaa. Oppivan ja motivoituneen vapaaehtoistoimijoiden yhteisön kehittäminen vaatii kunnollisen pohjatyön ja suunnitelman. Se vaatii vision siitä, millä lailla oppimista tuetaan arkipäivän työssä, koulutuksissa ja tapaamisissa. Kuitenkin kaikki työ yhteisön eteen kannattaa tehdä. Se tekee työstä kaikille osallisille mielenkiintoista ja haastavaa. Ja se tarjoaa joka päivä mahdollisuuden oppia jotain uutta. Oppiva ja utelias asenne tukee kaikkien jaksamista. Se luo ilmapiirin, jossa kaikki työskentelevät yhdessä parhaan mahdollisen tuloksen saavuttamiseksi. Parhaimmillaan se mahdollistaa sovittelun ydin ajatuksen: ei ole häviäjiä – kaikki osalliset voittavat.

Julkaistu Spiikki- lehdessä 1/2013