Kind vs obedient

This week I have again talked and chatted several times about kindness. I really don't like, when someone talks about being too kind or nice. In my opinion there is no such thing as too kind. This is an issue, that's important to me and I have wrote previous blog post about Too nice .

I had interesting Twitter conversation with my Finnish Twitter friends, which started from punishments and continued to bullying. And there it was again, the accusation, that someone was too kind/nice. By the way, what's really interesting is, that these children, who are "too kind" have many times parents, that are said to be difficult or even aggressive. Paradoxes of life ;-).

Then an idea hit me. When we demand someone not to be too kind, are we really talking about kindness? Is the real problem kindness? What if the problem is, that we are raised in the culture, that wants us to be obedient?

If we are taught to sit quiet and be obedient, where can we find our voice, the thought that we are worthy of defending ourselves? If we were taught more to be kind to each other, maybe there would not be such demand of defense in the first place?

History has taught us, that it's really dangerous to create such societies, where citizens blindly follow their leaders, where people are supposed to be 100% obedient. So it might be time to look our culture and how we raise children to be active citizens, whom have voice to use, when it's necessary. It's important to defend oneself, but it's also important to have a courage to defend other people too. And to accomplish that, we need to be kind to ourselves and kind to others.

So maybe it would be time to try to be as kind as we can?

Hate talk

Recently we have started to speak about hate talk (I don't have a clue is this the right term, it's translation from Finnish vihapuhe). There has been always hate talk in our society, but now with Internet and social media we can't pretend, that we don't see or hear it. Sometimes hate talk is plain stupid, sometimes it reaches the level, when it's dangerous and distressing. It's clear, that most of us don't approve people behaving like that, but what is not clear, is what we can do to decrease hate talk in our society?

Hate is a typical feeling for human beings. It has it's meaning, it tells something important of ourselves and of our experiences. More important is, what we choose to do after the feeling of hate has appeared. Acting in blind hate or rage rarely brings anything good. It might give some immediate rewards, like silencing everybody else, but in the long run it hurts everybody. Acting all the time directed by hate separates people, kills trust, kills love. It's a spiral, when you get deep enough, the only way out is to seek help.

Here's few questions that I think about:

What creates hate in our society?
What would help people to handle their feelings of hate?
How could people be helped to express their opinions without hate?
How could we help people to communicate in more peaceful way?

People who use hate talk, who commit crimes, who are aggressive and violent are not some separate group, they are not monsters. They are people like us, living in the same world. We tend to separate ourselves from them, but in certain conditions, we are all capable of behaving badly, sometimes even capable of committing crimes. These problem can't be solved by hating people who end up behaving badly. And I don't mean, that they shouldn't take responsibility of what they have done. Of course they should. I just challenge you to invent concrete ways to help people and to make our world less aggressive.

Häirikköyhteiskunta?

Viimepäivinä koulukeskustelu on taas vellonut suurilla aalloilla. Aihe herättää suuria tunteita ja moni meistä näyttää olevan aivan näiden tunteiden vietävinä. Koska olen lapseton sinkku, olen juuri oikea henkilö laittamaan kapustani tähän keittoon. Toki olen aikoinaan puhunut lukemattomien ihmisten kanssa työssäni niin koulusta kuin siellä tapahtuneista asioista, joten jonkin sortin näppituntuma minulla on.

Aloittaisin kiinnittämällä huomiosi kahteen asiaan: Jos sinulla on perheessäsi teini (tai on ollut), onko koskaan käynyt niin, että mitätönkin riita on päässyt käsistä ja päätynyt siihen, että teini kyseenalaistaa ihan kaiken älykkyydestäsi alkaen? Jos näin on tapahtunut, oletko huono kasvattaja? Toinen huomionarvoinen asia: Jos laitetaan paljon ihmisiä samaan paikkaan, annetaan vain vähän mahdollisuuksia keskusteluihin ja aitoihin kohtaamisiin, niin kauanko luulet menevän ennen kuin ensimmäiset konfliktit nousevat esiin?

Kaikki tuntuvat tietävän sen, että kouluissa on aivan liian suuria luokkia ja opettajilla aivan liian vähän aikaa jokaiselle oppilaalle erikseen. Koulukuraattoreilla ja kouluterveydenhoitajalla saattaa olla satoja oppilaita ja useampia kouluja työn kohteena. Silti hyväksymme tämän kaiken olemassa olevana totuutena. Miksi?

Yhteiskunnallinen keskustelumme kärsii samasta asiasta kuin markkinoille tulevat älylaitteet. Siirrymme aiheesta ja laitteesta niin nopeasti aina seuraavaan, että edellistä on tuskin käyty lainkaan läpi. Jos meidän aikuisten keskittymiskyky on lähinnä oravan tasoa (ja tämä on  loukkaavaa oravalle), mistä ihmeestä lapset ja teinit kehittävät itselleen keskittymiskyvyn istua rauhallisina monta tuntia koulussa? Jos vain vähän aikaa sitten nuorten syrjäytymisestä tuli meille ihan sydämen asia, miten olemme nyt melkein valmiita sulkemaan häirikköoppilaat neljän seinän sisälle ja heittämään avaimen pois? Nyt pitäisi alkaa muokkaamaan koulumaailmaa niin, että opettajat kykenisivät tekemään työnsä hyvin ja ne teinit, jotka huonosti käyttäytymällä hakevat huomiota, saisivat jonkinlaista apua. Silti sen sijaan, että alkaisimme vaatia näitä asioita ja lasten pelastamista, olemmekin pelastamassa vain opettajia? Ratkaisuna lisää merkityksettömiä rangaistuksia, enemmän leimaamista ja porukasta erottamista?

Keskustelusta kuultaa läpi ikävällä tavalla toivottomuus. Jos emme kykene kehittämään uudenlaista koulua, joka vastaisi uudenlaisen maailman haasteisiin, haluammeko takaisin sodan jälkeisen koululaitoksen? Ainut peruste, jonka olen kuullut, on että tokihan kärsin, mutta opin käyttäytymään. Siis maailmassa, jossa koiratkin koulutetaan nykyään palkitsemalla, meistä olisi parempi kasvattaa lapset kuriin ja nuhteeseen kärsimyksen kautta?

Peruskoululla on myös kasvatustavoite. Vanhemmat vastaavat lasten peruskasvatuksesta, mutta koulun tavoite on perusopetuslain mukaan"Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja". Kasvatus on siis yhteistyöprojekti. Mitä jos alkaisimme tehdä yhdessä työtä sen eteen, että tällä projektilla olisi mahdollisuus onnistua ja tuottaa hyvää tulosta? Mitä sinä voisit tehdä? Mitkä asiat olisivat kaikkein tärkeimpiä? Millä mahdollistetaan oppilaiden mahdollisimman hyvä oppiminen ja kasvu ihmisyyteen ja vastuullisuuteen? Miten mahdollistettaisiin opettajille hyvä työympäristö ja mahdollisuus tehdä rauhassa työnsä? Miten projektin rakenne sallii sekä opettajien että vanhempien asiantuntemuksen hyödyntämisen? Millainen koulun pitäisi olla, jotta jokainen oppilas saisi mahdollisimmat hyvät eväät tulevaisuuteen?

Do you teach people around you to be active or passive?

Do you take time to listen people?
Do you ask questions?
Do you try to understand people and their thoughts?
Are you able to deal your emotions and feelings?
Are you able to deal the feelings and emotions of other people?
Do you appreciate people around you? Do you appreciate their thoughts?
Are you willing to change your opinions, if someone gives a good enough reason to that change?
Can you express your opinions without insulting people around you?
Are you curious about people, who think differently than you?
If you ask opinions, are you willing to take them into account?
Are you really willing to take along people around you?
Do you give positive feedback, when it's deserved?
Do you give such feedback, that people feel, that they have learned something valuable?
Are you really present?

Millaisessa Suomessa haluat elää?

Alkuun varoitus: tulen yleistämään jatkossa aika paljon.

Olen vakavasti huolestunut. Olen seurannut viime viikkoina yhteiskunnallista keskustelua ja mielestäni olemme sellaisessa vaiheessa, jossa pitäisi herätä ja katsoa tarkkaan peiliin. Millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää ja miten sellainen yhteiskunta saadaan aikaan?

Olen kouluttaunut sosiaalialalle yli kolmekymppisenä lähinnä siksi, että koen olevani kutsumusalallani. Työ on usein haastavaa ja raskasta, eikä sillä pääse rikastumaan. Siksi motiivi jatkaa tuleekin siitä, että kokee tekevänsä arvokasta työtä, jolla on merkitystä sekä yksittäisille ihmisille että myöskin yhteiskunnalle. Uskon, että valtaosa sosiaalialalla olevista ajattelee ja tuntee samalla lailla.

Nyt tulee yleistämisosio. Millaisessa todellisuudessa sitten elämme? Sellaisessa, jossa lapsia suojelemaan luotu järjestelmä ei kykene kuuntelemaan/kuulemaan lapsia. Sellaisessa, jossa ne tahot, joiden pitäisi tehdä yhteistyötä yhteisen hyvän eteen, eivät kykene muodostamaan yhteisiä tavoitteita, vaan vetävät jokainen eri suuntaan. Sellaisessa, jossa he, joilla on heikoin mahdollisuus tuoda oma äänensä esiin, eivät saa ihmisarvoista palvelua tai hoitoa. Sellaisessa, jossa oikeat arvot omaavat työntekijät väsyvät, kyynistyvät ja heidänkin äänensä vaiennetaan.

En esimerkiksi ymmärrä ihmisiä, jotka haluaisivat palauttaa pakolaiset sinne, mistä he ovat tulleet tai ainakin viedä heidät Suomen rajojen ulkopuolelle. Jokainen heistä voisi tehdä kuukauden lomamatkan Somalian Mogadishuun pakolaisleirille ja ottaa omat lapsensa mukaan. Ei ehkä kuulosta kovin houkuttelevalta? Suvaitsemattomuuden ongelma on se, että se ei suinkaan ajan kanssa vähene. Jos nyt maasta poistettaisiin kaikki ulkomaalaiset, mikä ryhmä seuraavaksi joutuisi näiden ihmisten hampaisiin? Eri uskonnon edustajat? Omat vähemmistöryhmät? Jos emme aktiivisesti käytä kykyämme empatiaan, niin se vähitellen häviää kokonaan.

Tätä empatiakykyä pitäisi myös käyttää muiden apua ja tukea kaipaavien kanssa. Mitä ihminen tekee, jos hän kokee olevansa näkymätön, jos hän kokee, ettei tule kuulluksi? Osa luovuttaa kokonaan ja osasta tulee aggressiivisia ja kovaäänisiä. Väitänkin, että mitä vaikeammaksi ja monimutkaisemmaksi teemme avun saamisen, mitä vähemmän aikaa meillä on todella kuunnella ihmisiä sitä rauhattomammassa yhteiskunnassa tulemme elämään.

Ehdotankin, että etsisimme sellaisia tapoja auttaa ja tukea, jotka jo nyt todella toimivat ja joilla on käytännössä merkitystä ihmisten elämään. Tämän jälkeen pitäisi tutkia, mikä tekee juuri näistä tavoista menestyksellisiä ja merkityksellisiä. Kolmas askel on siirtää mahdollisuuksien mukaan hyväksi havaittuja käytäntöjä ja tapoja toimia mahdollisimman moneen paikkaan. Pelkkä ongelmien kirjaaminen ei tule meitä enää auttamaan. Nyt meillä pitäisi olla rohkeutta myöntää, jos joku asia ei toimi ja alkaa sitten muuttaa järjestelmiä toimiviksi. Eihän ole mitään järkeä syytää rahaa sellaiseen työhön, joka tuottaa vain lisää kuluja ja inhimillistä kärsimystä?

Vielä tärkeämpää on asiallisen ja toimintaa luovan keskustelukulttuurin luominen. Ihmiset pitää ottaa mukaan suunnittelemaan toimivia auttamis- ja tukemistapoja ja myös arvioimaan niitä. Sosiaalialalla työskentelevien pitäisi rohkaistua kertomaan siitä todellisuudesta, jossa varsinkin ne asiakkaat elävät, jotka eivät saa omaa ääntään kuuluville. Meillä kaikilla on velvollisuus käyttäytyä niin, että epäoikeudenmukaisuus, suvaitsemattomuus, empatiakyvyttömyys ja viha ei saa jalan valtaa Suomessa. Kaikki tämä on aktiivista toimintaa. Paha tulee pyytämättä, sen eteen ei usein tarvitse nähdä juuri lainkaan työtä. Hyvän eteen pitää tehdä töitä hartiavoimin, joka päivä. Mutta se kannattaa, koska se on ainoa tapa luoda sellainen yhteiskunta, jossa meillä kaikilla on hyvä olla.

Ugh.

Really funny?

First confession: there are few things, which I find so serious that there is no room for laughter. Even though I consider myself to have pretty good sense of humor, bullying is one issue in which I don't see anything funny. My lack of humor might come as a surprise to my friends, but as I get older I have learned to warn people early enough of this.

Few years ago I woke up and started to think more, what I did find funny and when I did laugh without thinking, what I was laughing about. I realized, that I automatically laughed issues which really weren't funny at all. For example in Facebook rotates many pictures about gender roles, which really are stereotypical and not true at all. So now I have a social media strategy and it's core is kindness. I don't just share things without thinking first, if I really can be proud of the stuff I share.

Humor and laughter are very important things to us. They make life so much easier. But "humor" is also easy way to undermine important and difficult things. With humor it's sometimes too easy to undermine people. It's important to reflect how you use humor and to what kind of things/issues you laugh at.

If you look my streams in Facebook and Twitter, you probably find, that I am not the master of avoiding destructive humor. But I try to be better each day. :-)

Urheilusta

Viimeisen viikon aikana on taas keskusteltu väkivallasta jääkiekossa. Keskustelu on saanut välillä aggressiivisiakin piirteitä, mikä ei ole ihme, sillä urheilu herättää meissä suuria tunteita. Mielestäni väkivalta ei kuulu mihinkään urheiluun. Väkivallalla tarkoitan toisen ihmisen tahallista vahingoittamista. Mikäli hyväksymme väkivallan tai painamme sen villaisella, millaisiksi urheilulajit ajan myötä muuttuvat? Pelataanko vielä vuosikymmenien jälkeen jääkiekkoa vai tuleeko lajista nyrkkeilyä luistimet jalassa?

Minua mietityttää kaksi asiaa. Ensimmäinen liittyy siihen, että urheilu tuntuu tarjoavat sallitun kanavan purkaa aggressioita toisiin ihmisiin. Tämä ei ilmene vain tappeluina vaan myös epäasiallisena kielenkäyttönä. Eikä tämä asiat rajoitu urheijoihin, katsojat käyttäytyvät välillä yhtä huonosti. Samat ihmiset, jotka osaavat hillitä itsensä muualla elämässään, muuttuvat urheilun äärellä raivoa puhkuviksi tikittäviksi aikapommeiksi. Varsinkin eri lajien tuomarit saavat niskaansa aivan uskomattomia määriä epäasiallista käyttäytymistä. Ehkä toimintaan kohdistuva kritiikki menisi paremmin perille ilman tosi törkeitä haukkumasanoja ja kaikenmaailman uhkailuja?

Toinen asia, jota olen pohtinut on urheululiittojen antamat rangaistukset. Ymmärrän, että lajeissa halutaan käyttää omia seuraamusjärjestelmiä, mutta silloin kun tapahtunut täyttää rikoksen merkit, ei mitkään säännöt voi mennä lainsäädännön ylitse. Lisäksi nämä seuraamukset tuntuvat tekevän saman kuin virallinenkin järjestelmä; ne ohittavat sen, keneen rangaistava teko kohdistuu. Jos pahoinpitelystä saa ottelukieltoja ja sakkorangaistuksen, se hämärtää käsitystä siitä, kenelle vahinkoa todella aiheutettiin. Nyt tulee kuva siitä, että vahinkoa kärsivät ko lajin liitto ja ehkä oma seura. Entä se urheilija, joka on joutunut jatkamaan työpäiväänsä ensiapuasemalla? Samalla lailla vierasta ajatusta siitä, että joukkueessa olisi pelaajia, jotka käyvät rankaisemassa vastapuolta, kun tuntuu siltä, että heitä pitää rangaista. Oman käden oikeus ei ole missään sivistysvaltiossa hyväksyttyä, miksi sen pitäisi olla hyväksyttyä urheilussa?

Nämä saattavat tuntua pieniltä asioilta ja merkityksettömiltä. Mutta urheilu on niin suuri asia maailmassa, että se millaiset säännöt ja asenteet urheiluväki omaksuu, vaikuttaa myös ympärillä olevaan maailmaan. Miten päästäisiin tilanteeseen, jossa urheilu tuottaisi pääasiallisesti iloa meille kaikille?

Jään nyt odottamaan asiallista palautetta. ;-)